Viides ja kuudes

15.02.2010

Rakas,

Kaikki on enemmän tai vähemmän sekaisin. Mä olen enemmän tai vähemmän rikki. Mä tarvitsen sua. Kiltti, mä en ole pyytänyt sulta koskaan mitään. Nyt mä pyydän. Tuu takas. Käsiä kirvelee suihkun alla. Mä tuhoan pian itseni. Kukaan ei tiedä eikä kukaan nää. Oon itkenyt itseni uneen viime aikoina. Muistatko sen surun josta kysyit? Mä keksin vastauksen. Se oot sinä.

01.03.2010

Hei,

Anteeksi edellisestä kirjeestä. Mulla oli vähän vaikeaa. Murrosikä, kyllä sä tiedät. Vittu, elämä osaa 15-vuotiaana olla joskus rankkaa. Mut nyt kaikki on taas hyvin. Jos sä oisit täällä me voitais nauraa yhdessä teini-iän draamalle. Toivottavasti sä naurat siellä missä oot. Toivottavasti sulla on hyvä olla siellä.

Mulla on päivä päivältä ikävämpi sua. Kaikki sanoo, että ikävä kyllä hellittää. Mä en tiedä haluanko sen hellittävän. Tuntuu, että tällä hetkellä se ikävä on ainoa asia mikä pitää mut kiinni sussa - kiinni meissä. Mä en halua unohtaa. Toivottavasti et säkään. Ehkä me nähdään vielä joskus. Mutta mä lupaan, etten unohda sua. Koskaan. En vaikka saisin oman elämän, kaukana täältä, kaukana susta, meidän juurilta. Mitä meidän elämälle tapahtu? Meidän piti viettää loppuelämä toistemme kanssa. Unohditko sä? Toivottavasti et. Toivottavasti sä tuut takasin joku päivä. Ehkä sä et koskaan oikeasti edes lähtenyt ja tää on vaan pahaa unta. Ehkä kohta sä soitat mulle herättääkses mut. "Hyvää huomenta, menninkäinen", sä aina sanoit. "Mitä teet pimeässä kolossani, päivänsäde? Sinähän kuolet tänne", mä yleensä vastasin. Voisitko sä jo soittaa? Mä haluan herätä. Mä en halua enää kirjottaa näitä kirjeitä sulle.

Ikävöiden, Minä

Neljäs

01.02.2010

Hei,

Muistatko sen vihkon, jonka annoit mulle kerran joululahjaks? Sen tylsän kovakantisen mustan vihkon, jonka ensimmäiselle sivulle olit kirjottanut mulle lyhyen tunnustuskirjeen. Siinä sä kerroit kuinka olit lukenut salaa mun runoja ja mietit kuinka paljon mun pieneen, suloiseen olemukseeni mahtuu niin paljon poeettisuutta ja suurta kauneutta. Muistatko? Mä en puhunut sulle viikkoon, koska mua hävetti. Mussa oli sillon vielä niin paljon mitä sä et tiennyt. Nykyään sä tiedät musta kaiken. Mutta sä et antanut sitä vihkoo mulle vaan tunnustaakses. Sä annoit sen mulle rohkaistakses mua kirjottaman lisää. Mä kuitenkin lopetin kirjottamisen sen joulun jälkeen.

Löysin sen vihkon eilen, kun heitin turhaa tavaraa pois. Se oli tyhjä, lukuunottamatta sitä sun viestiä. Vaikka mä olisinkin jatkanu kirjottamista säännöllisesti, mä en olis kirjottanut siihen, sillä se oli kauneinta mitä kukaan oli mulle koskaan antanu. Mä en halunnut sotkea sitä lyijyllä tai musteella. Tää on se kohta jossa mä tunnustan ja pyydän anteeksi valehtelua. Sä aina kysyit, oonko kirjottanu. Mä sanoin joo. Sä halusit nähä. Mä sanoin ei. En mä koskaan siihen kirjottanut. En kirjottanut minnekkään.

Mä selasin sen vihkon läpi ja löysin takasivulta sulta viestin jota en ollu aikasemmin huomannut.

"Meri ei anna anteeksi

Taivas ei koskaan unohda"

Sä olit kirjoittanut pienen pätkän mun runosta siihen. Alla oli kysymys sulta, "Rakas, miten sun sisälle mahtuu niin paljon surua?". Anteeksi, mä en osaa vastata siihen. Mutta mä kerron heti kun keksin vastauksen. Mä haluan kuitenkin puolestani kysyä sulta nyt kysymyksen.

Miksi sä lähdit?

Kaivaten, Minä

Toinen ja kolmas

04.01.2010

Kulta,

Kello on 1 yöllä. Olisitpa ollut täällä uutena vuotena. Oli kaunista. Mä menin sinne järvelle, missä me aina käytiin katsomassa ilotulituksia. Muistatko? 23:50 me aina lähdettiin juosten, sillä kävellen me ei oltais ehditty. Se oli meidän perinne. Napattiin mukaan kaakaota ja juostiin niin nopeasti kuin jaloista päästiin. Perille päästyä me naurettiin aina kovaa, kovempaa kuin koskaan ennen. Sä sanoit aina, että susta tuntu sillon että oot oikeesti elossa. Mä en koskaan tajunnut mitä tarkotit. Muistatko? Meillä oli aina liian vähän vaatetta ja liikaa kaakaota. Mutta se ei haitannut, koska meillä oli toisemme. Me oltiin kahdestaan. Sinä ja minä. Meidän piti olla ikuisia. Mihin sä menit?

Ikuisesti, Minä

18.01.2010

Hei,

Koulu on alkanu. Kaikilla on ikävä sua. Mulla eniten. Koko rakennus tuntuu kylmältä ja kovalta ilman sua. Välitunnit on helvettiä. Pojet leikkii lumisotaa. Meilläkin oli tapana tehdä niin.

Kukaan ei tiedä, että mä kirjotan sulle kirjeitä. Enkä mä kerro, sillä ei ne kysy. Ne kysyy vaan, että miten mä voin. "Onko kaikki ok?". Mä hymyilen ja sanon, että on. Olis tietenkin paremmin, jos oisit täällä. Mulla on ikävä. Tulisitko joskus takas? Siitä on jo yli vuos.

Kaivaten, Minä

Ensimmäinen

Tulevat tekstit ovat vanhoja kirjeitä joita kirjoitin eräälle, ketä kaipaan niin paljon. Jokainen niistä on toisensa kaltainen ja jokainen on täynnä suurta surua, yksinäisyyttä ja kaipuuta. Ensimmäinen kirje on kirjoitettu tasan vuosi kyseisen henkilön kuolemasta. Siitä eteenpäin kirjoitin kirjeitä kahden viikon välein. Jossain vaiheessa lopetin välittämisen. Viimeisimmän kirjeen kirjoitin 17.11.2013.

"Ever has it been that love knows not its own depth until the hour of separation" 

- William Shakespere

21.12.2009

Hei rakas,

Mulla on ikävä. Toivottavasti sullakin. Toivottavasti sulla on hyvä olla siellä, kaukana. Tiedän, että sä et oo tulossa takaisin, mutta mä pyydän sitä silti. Tulisitko? Edes hetkeksi. Voitais puhua. Vaihtaa kuulumisia. Mitä kuuluu? Halata. Tai olla vaan ihan hiljaa. Vaikka edes viisi minuuttia. Voisitko sä antaa mulle ne? Se riittäisi. Mä haluaisin niin kovasti nähdä sut. Onko liikaa pyydetty?

Rakkaudella, Minä