lokakuun kolmantena maanantaina

Ymmärrän periaatteessa sen, että ihmiset puhuvat (tietynlaisissa) blogeissaan heidän läheisistään söpöillä lempinimillä tai nimen alkukirjaimella. Tein minäkin sitä joskus. Mietin vain, että onko siinä loppujenlopuksi järkeä.

Peittää itsensä.

Rakkaansa.

En muista tiedä, mutta ei minulle ole enää väliä, löytääkö joku tuttuni tämän.

Kaikki tietävät että en ole kunnossa. Kukaan ei jaksa vain enää välittää.

Vaikka toisaalta luotan myös siihen, ettei kukaan tuttuni tätä tule koskaan löytämään. Kaikki on niin hyvinvoivia ja terveitä, ei heille tulisi koskaan edes mieleen etsiä masentuneen, itsetuhoisen ja syömihäiriöisen pitämää blogia. Ei heitä oikeastaan edes kiinnosta miten muilla menee.

Kello on (nyt) 17:40, olen tänään syönyt kolme porkkanaa, kaksi hapankorppua, juonut teetä ja kahvia. Juossut liikuntatunnilla kilometrin kunnes polveni sanoi poks. Nyt sattuu kävellä. Polvi on turvonnut ja musta.

Itselleni lupasin ostavani uudet, kauniit vaaleat farkut kun painan 5 kiloa vähemmän. Syömättömyys on kai ainoa vaihtoehto niin kauan kunnes polveni paranee.

Pelottaa, mitä Italian reissusta oikein tulee. En voi olla viikkoa syömättä tai syödä vain vähän, siellä on mukana liikaa ihmisiä. Mutta en minä halua syödä ravintoloissa enkä halua syödä muiden katsoessa. En muista enää milloin ruuasta tuli näin suuri paha.

Pitäisi kai vähentää sanan enää käyttöä.

Poltin tänään tupakan jos toisenkin eikä se tuntunut pahalta eikä hyvältä.

pardon

Kaikki alkaa tyhjästä. Kaikki loppuu tyhjään.

Ikkunasta ulos katsoessani näen vain taivaan ja kerrostalojen katot

Kaupunki näyttää autiolta

Minä olen autio.

En ole ihan varma virtaako suonissani verta.

Tunteista vaikein on valloillaan oleva yksinäisyys

Ja lyövä sydän

Jokaisella iskullaan muistuttaa, ettei pakoreittiä ole

Jokainen elämä tulee kuolemantuomiolla.

kolisee

Meidän kadulla on liikennemerkki joka auringon ollessa oikeassa kohdassa luo seinälle ihmisenmuotoisen varjon. Ulkona on melkein -6 eikä ole vielä edes marraskuu.

Ilari tulee tänään takaisin.

On ikävä.

kaikuu kun huutaa haloo

Tiedättekö sen, kun on ahertanut jonkin asian eteen monta tuntia ja monta päivää. Kun ei malta odottaa, että työ on valmis. Mutta kun kaikki on tehty, niin tuleekin tyhjä olo.

Ei tiedäkään, mitä tehdä sitten.

Ei osaa enää olla.

Kun on tottunut siihen, että on jotain tekemistä

Jotain, mikä vie ajatukset pois

Kaikesta

confessions

• Rakastuminen on pahin mahdollinen tunne
• Ilari ei tiedä mitään syömishäiriöstä tai masennuksesta
• Ilari on ehkä huomannut arpeni
• En tiedä enää mikä on totta ja mikä harhaa
• Kuulen taas ääniä
• Olen pohjattomasti surullinen
• En ole syönyt lääkkeitä vuoteen
• Valehtelen liikaa

Ymmärsin tänään, että ei minulla ole mitään syytä olla masentunut. En enään tiedä olenko masentunut vai pelkästään surullinen. Pahinta on, että en osaa tehdä surullisuudelle mitään.

En ole luvannut kenellekkään tupakoinnin lopettamista, silti tuntuu pahalta jos poltan.

"I was dying to hear someone say

That I didn’t need

to try so hard to be perfect,

That i was enough and 

it was okay"

lokakuun toisena lauantaina

Se on ihan saatanan surullista, että jaksaa leikkiä.

Että jaksaa teeskennellä olevansa olematon.

Ja esiintyä nimien takana.

Sillä se vie voimat ja ilon ja surun ja tunteet.

Enkä jaksa sitä enään.

O:sta on tullut I ja hymyilen kuin idiootti. Kaksi rikkinäistä ei saa aikaan mitään pysyvää, mutta ehkä minä voin ottaa ehjästä mallia ja kasautua itse kokoon.

En syö ja välillä sattuu.

Mutta kuuluu hyvää jos kysytään.