Neljäs

01.02.2010

Hei,

Muistatko sen vihkon, jonka annoit mulle kerran joululahjaks? Sen tylsän kovakantisen mustan vihkon, jonka ensimmäiselle sivulle olit kirjottanut mulle lyhyen tunnustuskirjeen. Siinä sä kerroit kuinka olit lukenut salaa mun runoja ja mietit kuinka paljon mun pieneen, suloiseen olemukseeni mahtuu niin paljon poeettisuutta ja suurta kauneutta. Muistatko? Mä en puhunut sulle viikkoon, koska mua hävetti. Mussa oli sillon vielä niin paljon mitä sä et tiennyt. Nykyään sä tiedät musta kaiken. Mutta sä et antanut sitä vihkoo mulle vaan tunnustaakses. Sä annoit sen mulle rohkaistakses mua kirjottaman lisää. Mä kuitenkin lopetin kirjottamisen sen joulun jälkeen.

Löysin sen vihkon eilen, kun heitin turhaa tavaraa pois. Se oli tyhjä, lukuunottamatta sitä sun viestiä. Vaikka mä olisinkin jatkanu kirjottamista säännöllisesti, mä en olis kirjottanut siihen, sillä se oli kauneinta mitä kukaan oli mulle koskaan antanu. Mä en halunnut sotkea sitä lyijyllä tai musteella. Tää on se kohta jossa mä tunnustan ja pyydän anteeksi valehtelua. Sä aina kysyit, oonko kirjottanu. Mä sanoin joo. Sä halusit nähä. Mä sanoin ei. En mä koskaan siihen kirjottanut. En kirjottanut minnekkään.

Mä selasin sen vihkon läpi ja löysin takasivulta sulta viestin jota en ollu aikasemmin huomannut.

"Meri ei anna anteeksi

Taivas ei koskaan unohda"

Sä olit kirjoittanut pienen pätkän mun runosta siihen. Alla oli kysymys sulta, "Rakas, miten sun sisälle mahtuu niin paljon surua?". Anteeksi, mä en osaa vastata siihen. Mutta mä kerron heti kun keksin vastauksen. Mä haluan kuitenkin puolestani kysyä sulta nyt kysymyksen.

Miksi sä lähdit?

Kaivaten, Minä